Juttu MeNaisissa, aihe Lama

Apua, taantuma tulee!


Ota rauhallisesti. Hengitä syvään. Elämä jatkuu taantumasta huolimatta.

Herään keskellä yötä enkä saa enää unta. Edellisen päivän haksahdukseni, usean sadan euron vaateostokset, painavat palana kurkussa. Mitä ihmeessä oikein ajattelin? Luottokortti on nyt täytetty tappiin asti, vaikka tuloni eivät päätä huimaa. Opintolainaa ei enää onneksi ole paljon, mutta miten ihmeessä aion selvitä 25 vuoden asuntolainastani? Todellinen paniikki iskee siinä vaiheessa, kun mietin, mihin tämän hetken taloustaantuma vielä yltääkään. Mieleeni vyöryvät muistot 1990-luvun alusta: ankea ilmapiiri, työttömyys ja konkurssit.

Minulla on mennyt liian lujaa. Mutta ei mene enää. Haluni ja toimeentuloni eivät käy enää yksiin. Jostain päästä on kiristettävä. Ensiksi minun on päästävä irti kalliista sushi-riippuvuudestani. Tai väännettävä rullat itse. Miltä maistuisi huokea silakkasushi?


Väliotsikko

Vuonna 1991 suomalaisilta kiskaistiin tikkari äkisti pois suusta. Aikuisilta loppuivat työt, kouluilta ja nuorisotaloilta määrärahat. Valmistuttuani ylioppilaaksi kaikkialla tarjottiin vain lämmintä kättä. Kauppakoulusta kerrottiin terveisiä, että pari vuotta aikaisemmin yritykset olivat värvänneet opiskelijoita suoraan koulun penkiltä, ja työsuhdeautot olivat täyttäneet parkkipaikat. Nyt työpaikat-ilmoitustaulu oli typö-tyhjä.

Lama oli lähinnä Pohjoismainen ilmiö. Pahiten se osui Ruotsiin ja Suomeen. Taustalla vaikutti 80-luvun talouden ylikuumeneminen. Suomen tilannetta vaikeutti vielä entisestään Neuvostoliiton romahtaminen. Vienti katkesi hetkeksi lähes täysin, sillä Suomi oli luottanut maiden kahdenvälisiin kauppasopimuksiin. Lama heijastui maan kaikille talouden aloille voimakkaana konkurssiaaltona. Työttömäksi joutui viiden vuoden aikana 325 000 henkeä.

Koska myös ulkomainen velka painoi selkää, Suomen valtio leikkasi kaikkia menojaan, myös kodinhoidontukia ja opiskelutukia, vaikka kotiin jäi paljon äitejä, ja opiskelijoiden määrä nousi räjähdysmäisesti. Lama vaikutti myös kotitalouksiin ja ajan ilmapiiriin.

Tarja Kuvaja, 49, asui laman aikaan Helsingissä.
―Meillä oli kaksi pientä lasta. Mies kävi töissä ja minä hoidin lapsia kotona. Hiekkalaatikolla istui lapsineen paljon työttömiä. Osa naapureista opiskeli uutta ammattia, sillä töitä ei todellakaan ollut tarjolla. Tuttavia lähti töihin myös ulkomaille. Vaikka lama vaikutti myös Ruotsissa ja Norjassa, sinne lähti paljon hoitoalan ihmisiä. Monen perheen isä teki keikkatöitä ulkomailla.
Olimme ostaneet asunnon ehkä juuri huonoimpaan mahdolliseen aikaan, maksoimme suunnatonta 16 prosentin asuntolainankorkoa. Siksi lähdin heti töihin, kun pyydettiin, vaikka nuorempi lapsista oli vielä pieni. Vaikka meillä oli kaksi työssäkäyvää, toimeentulo oli todella sitkuttamista. Maksoimme asuntolainaa pois säntillisesti koko ajan ja pidimme tarkkaa kirjanpitoa muistakin menoista. Mitään ylimääräistä ei ostettu: emme käyneet syömässä ulkona emmekä hemmotelleet itseämme muutenkaan. Kaikissa sen ajan valokuvissa jalassani on samat verkkarit. Mutta kaikki tuntemamme olivat samassa veneessä silloin. Ei nuori lapsiperhe muuta osannut vaatiakaan.

Raijan 54, vuotta, (nimi muutettu) miehen yritys joutui konkurssiin.

―Laman alkaessa minulla oli vakituinen työ sairaanhoitajana ja mieheni oli maansiirtourakoitsija. Mieheni ei kuitenkaan saanut enää lainaa pankista eikä hän pärjännyt vanhalla kalustolla, joten yritys joutui konkurssiin. Minä olin kuitenkin toiveikas ja ajattelin, että selviäisimme palkallani. En kaivannut kuuta taivaalta, ja pienet lapsemmekaan eivät osanneet suuria toivoa. Omakotitalo-lainamme oli lähes maksettu.

Sitten pankista tuli postia, jonka mukaan olin yhteisvastuullinen velallinen mieheni avoimen yhtiön veloista. Ihmettelin asiaa, sillä en ollut yhtiön osakas ja marssin pankkiin oikaisemaan väärinkäsitystä. Pankista kerrottiin, että kysymys on ihan normaalista menettelystä. Olin talomme lainan yhteydessä kirjoittanut nimeni yleispanttaussitoumukseen. Talomme oli kiinnitettynä talonrakennusvelkojen lisäksi myös muista veloista, joita mieheni oli minulta kysymättä ottanut yhtiötään varten. Sanoin, että en muista kirjoittaneeni nimeäni yleispanttaussitoumukseen. Pankinjohtaja sanoi, että on vaikea muistaa 15 vuotta vanhaa asiaa ja näytti allekirjoittamaani sitoumusta.
Epätoivoissani yritin hakea apua oikeusavustajalta, nimismieheltä ja asianajajalta, mutta vastaus oli aina sama: olin mieheni kanssa yhteisvastuullisesti vastuussa yhtiön veloista. Mieheni sulkeutui täysin eikä suostunut puhumaan asiasta. En vielä tänä päivänäkään tiedä ymmärsikö hänkään aikoinaan, mitä yleispanttaussitoumus oikein merkitsi. Mieheni alkoi juoda ja lopulta tilanne johti avioeroon.
Tilanne oli kamala. Olin nuorena avioitunut minua reilusti vanhemman miehen kanssa. Jo siitä minua oli varoiteltu, mutta nyt jouduin maksamaan ex-mieheni yrityksen velkoja yksinhuoltajana. Mies ei kyennyt maksamaan edes elatusmaksuja lapsistaan. Toinen yhtiömies oli täysin varaton, joten minä jouduin maksamaan talon hinnan pankille uudestaan. Se kesti 15 vuotta. Onneksi sain omalta isältäni vähän apua, ja pankkikin tuli jonkin verran vastaan. Olin unelmoinut edes hiukan helpommasta elämästä, tai edes hetkittäisestä hemmottelusta, mutta minkäs teet. Ilman lapsia olisin varmasti romahtanut.
Tietämäni mukaan pankit käyttävät edelleen yleispanttaussitoumusta, ainakin tapauksissa, joissa ainoa pantattava omaisuus on talo. Nykyään käytetään enemmän kuitenkin erityispanttausta, jossa jokainen laina neuvotellaan erikseen ja kiinnitys esimerkiksi taloon laajennetaan uuden velan yhteydessä aina erikseen.
Ei silloin ennen vanhaan asioita ja vastuuta selvitetty niin tarkkaan kuin nykyisin on pakollista. Tapa oli se, että pankkivirkailija piti pienen pakollisen esipuheen ja käski pistää nimen alle. Se on vähän sama, kuin ennen lamaa kaikki luulivat, että nimen laittaminen vaikkapa sukulaisen takauskirjaan on pelkkä muodollisuus. 90-luku kuitenkin konkretisoi asian monelle.

Nykyään Tarja Kuvaja ja Raija tulevat toimeen ihan hyvin.
―Nyt puhutaan taas taantumasta, mutta ainakin toistaiseksi se tuntuu
pelkältä puheelta. Ensi kertaa perheemme taloudellinen tilanne on ihan hyvä. Lapset ovat kasvaneet isommiksi ja meillä molemmilla on vakinaiset työt. Jokaista ostosta ei tarvitse miettiä, Tarja Kuvaja pohtii.
―Nyt kun viimeisetkin velat on maksettu, pyrin lähinnä unohtamaan kaiken menneen. Yritän ajatella positiivisesti: sain pitää vakityöni ja selvisin vaikeista vuosista sairastumatta pahasti, Raija sanoo.


Väliotsikko

Olen saanut unen päästä kiinni, sillä herään aamun sarastukseen. Ja kuten tavallista, tilanteeni näyttää hiukan helpommalta. Ostoksia ei silti saa tekemättömiksi, ja tulevaisuus mietityttää edelleen. Hommat pitäisi saada siihen pisteeseen, että nukkuisin yöni jotenkuten rauhassa.

Kerron tilanteestani elämäntaidon valmentaja Mira Nummilalle. Miten voisin varautua taantumaan?
Nummila kysyy miksi jäädä pyörimään ongelmaan, kun voi siirtyä eteenpäin? Hän käskee pohtia, voisiko eiliset ostokseni kenties palauttaa? Haluanko edes palauttaa niitä? Jos en halua tai voi, ylilyönti pitää hyväksyä. Jo usein se helpottaa. Lisäksi hän neuvoo nauttimaan ostoksistani.
–Ihminen päättää itse, mitä tuntee ja ajattelee. Elämässä kannattaa keskittyä hyvään, siihen mitä on nyt. Kun hyvään keskittyy, se kasvaa, Nummila neuvoo.
Kuluttamistaan kannattaa kuitenkin myös pohtia. Mitä ostaminen tuo minulle? Tarvitsenko sitä todella? Jos en saa sitä, mitä tapahtuu?
–Voisiko positiivisen tunteen saada jostain muualta? Onnihan tulee ihan muista asioista.
Vähempää kuluttamista voi kuulemma harjoitella, kokeilla esimerkiksi viikon tai kaksi. Sen jälkeen viikkojen plussat ja miinukset voi listata paperille.

Lopuksi Nummila pyytää minua miettimään kuinka paljon taantuma tällä hetkellä vaikuttaako elämääni? Ihan yhtä hyvin voisin murehtia milloin taivas tippuu päähäni.
–Kukaan ei meistä tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Elämässä kannattaa keskittyä tähän hetkeen ja positiiviseen tunteeseen.

Hhhmm.. Ja oliko se Vanhanen, joka ensi alkuun esitti lamalääkkeeksi kuluttamista?